Kolme virkeää veteraanirouvaa lupautui R&H-lehden haastatteluun Talvisodan maaliskuisena muistopäivänä. Tapasimme heidät Suomalaisella klubilla lounaan merkeissä.
Kai tiesitte, että Talvisodan ensimmäisenä päivänä tuohon melkein naapuriin putosi pommi? Muistan sen hyvin, koska talon ylimmät kerrokset tuhoutuivat ja tuttavaperheemme joutui siitä muuttamaan kesäasunnolleen, tarinoi Mary heti kättelyssä.
Hienoa, haastattelu sai kerrassaan lentävän lähdön, mutta tarkennetaan ensin, kenen kanssa juttelemme. Mary Nybergh (Procopé) on syntyjään helsinkiläinen (s. 1921). Äidinkielensä ruotsin lisäksi hän puhuu hyvin suomea. Lauraliisa Pitkänen syntyi Sortavalassa vuonna 1924. Karjalaistytön isä oli Sortavalasta ja äiti Lemiltä. Nyt hän on merkkipäivän kunniaksi sonnustautunut lottapukuun. Kolmikon nuorin, Veera Iivonen (s. 1925) on kotoisin Napapiiriltä, Ruotsin rajan tuntumasta Torniojokilaaksosta. Hänellä on paljon kerrottavaa Lapin sodan ajoilta.
Nyt se on alkanut
Lauraliisan lapsuudenkoti oli Suistamolla, noin 45 kilometrin päässä Sortavalasta. Samaan Suistamon kuntaan kuuluu myös sotahistoriasta tuttu Kollaa. Talvisodan syttyessä tyttö oli vasta 14-vuotias. Hän kertoo, että liikekannallepanoa oli seurattu levottomana ja paikat olivat vähitellen täyttyneet sotaväestä.
Olin siinä pihalla, kun lähetti karautti ratsullaan paikalle ja ilmoitti, että nyt se on alkanut. Siinä vaiheessa Suojärvellä jo taivas paloi punaisena, muistelee Lauraliisa totisena.
Vaikka kirkonkylää ei evakuoitu, perhe päätyi erilleen: Lemillä asunut mummo oli juuri kuollut ja äiti lähti sinne tyttärineen hautajaisia järjestämään. Sen jälkeen heitä ei enää päästettykään takaisin Suistamolle, koska taisteluiden etenemisestä ei ollut tietoa.
"Isä ja veli olivat edelleen Suistamolla, mutta me asuimme äidin kanssa Lemillä, ahtaasti pienessä mummonmökissä – siis ihan kirjaimellisesti mummon mökissä!"
Kauhun ja pelon paikka
Haastateltavistamme varttunein, Mary ehti kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä 1939. Talvisodan syttyessä hän oli jo opiskelemassa Porvoon maalaiskunnassa. Siellä hän muiden kanssa hämmästeli taivaalla lentäviä koneita. He kuulivat vasta jälkeenpäin, että koneet olivat pommittaneet Helsinkiä.
Kolmikon nuorin, Veera oli Talvisodan syttyessä juuri aloittanut keskikoulunsa. Hän muistaa rehtorin yllättäen ilmoittaneen, että nyt se sota on alkanut. Tilannetta ei kukaan oikein ymmärtänyt. Piti vain kiireesti pakata tavarat ja palata pohjoiseen kotiseudulle – samalla junalla kulki jo ensimmäisiä evakkoja.
"Kyllä se oli kauhun ja pelon paikka. Radiosta kuuntelimme, mitä oli tapahtunut", huokailee Veera.
Nuorta tyttöä suretti etenkin lankomiehen katkera kohtalo Talvisodan lopussa. Sisar kun ehti iloissaan soittaa Veeralle, että rauha on tullut ja mies pääsee pian kotiin. Parin tunnin kuluttua puhelin soi uudelleen: Olavi Marski oli kaatunut 12.3.1940, tieto siitä saatiin rauhan jo astuttua voimaan. Itkulle ei tullut loppua.
Nuoruus oli lahja Suomelle
Maryn koko nuoruus kului sodan melskeessä, mutta hän ei valita, vaan pitää sitä lahjanaan Suomelle. Talvisodan sytyttyä hän sai kutsun Savonlinnaan, jossa tarvittiin kaksikielistä hoitajaa ruotsalaiseen ambulanssiin. Jatkosodan aikana Mary opiskeli sairaanhoitajakurssilla ja valmistui sairaanhoitajaksi.
Oli se aikanaan kova paikka, kun 18-vuotias helsinkiläistyttö lähetettiin hoitamaan vakavasti haavoittuneita nuoria poikia. He kaipasivat tuskissaan äitiä – lohtua toivat hengelliset ja äidistä kertovat laulut, kertoo Mary ja näyttää vanhoja käsinkirjoitettuja lauluvihkojaan.
Savonlinnassa potilaiden joukossa oli myös paljon kaupunkilaisia ja haavoittuneiden kasvot olivat usein kokonaan poissa sirpaleitten jäljiltä. Vasta jälkeenpäin Mary ymmärsi, miksi nämä uhrit tuotiin juuri heidän ambulanssiryhmälleen. "Johtajana oli ruotsalainen silmälääkäri, joka teki tietenkin kaiken voitavansa", hän toteaa mietteliäänä.
Kaupungin pommituksissa mm. kirkko paloi, mutta lyseo säästyi. Maryn mukaan myös heidän kenttäsairaalansa tuhoutui. Ambulanssin katolle lentänyt ”pommi” sen sijaan osoittautui suureksi kiveksi – se päätyi sotamuistona Ruotsiin. Mary harmittelee, miten vähän ambulanssitoiminnasta on Suomessa kirjoitettu. Apu oli merkittävää, sillä Ruotsista tuotiin tavaraa ihan junalasteittain.
Ensisuudelma
Lauraliisan perhe joutui Talvisodan jälkeen lähtemään Karjalasta ja päätyi Juvalle, tosin mutkan kautta. Nahkurin ammatissa toimineelle isälle näet löytyi töitä Hämeenlinnasta. "Siellä sain ensisuudelmani", huokaa Lauraliisa ja lupaa kertoa koko jutun.
Varuskuntakaupungissa on aina liikkeellä paljon nuoria miehiä, ja yksi heistä sai rautatieasemalla houkuteltua Lauraliisankin kävelylle. Aulangon sijasta päädyttiin Kaupunginpuiston rinteille, jossa seuralainen varasti 15-vuotiaalta suudelman. "Mutta sitten, kun vasen käsi meinasi mennä sukkanauhoihin, niin minä suutuin ja lähetin miehen matkoihinsa", julistaa Lauraliisa tomerana.
Kaksi vuotta lottana Kannaksella
Sittemmin Juvalla Lauraliisa sai kaverikseen Irma-nimisen lotan ja he lähtivät yhdessä Pieksämäelle koulutukseen. Luovutetuilta alueilta kotoisin olevia lottia kun eritoten kehotettiin lähtemään rintamakomennukselle. Lauraliisakin hyväksyttiin, vaikka vaadittua 17 vuotta ei vielä ollutkaan.
Tyttö oli ollut kovin tyytyväinen isältä lahjaksi saamiinsa korkokenkiinsä, kunnes papin tytär totesi, ettei niillä voi lähteä rintamalle. "Ihmiset eivät ymmärtäneet, että olin tullut Karjalasta, eikä minulla ollut muita. Olisivat edes lainanneet minulle sopivia", kummastelee Lauraliisa.
Hän ihmettelee sitäkin, miten 16-vuotias päästettiin mukaan, vieläpä ilman lottalupausta. Hän oletti pääsevänsä hyökkäyksen edetessä kotikylälle Suistamolle, mutta hän päätyikin Kannakselle Räisälään. Töitä riitti tasaiseen tahtiin: Ilmavalvonnassa kaksi tuntia, viisi tuntia vapaata ja sama uudelleen.
Räisälän ilmavalvontakeskuksessa (IVAK) työskenteli radistin lisäksi puhelintyttöjä ja karttureita. Näin jälkikäteen Lauraliisa kuvaa työtä tylsäksi, olihan valvottavana pääasiassa omia lentoja. Jokainen havainto piti silti ilmoittaa, sillä puheluita seuraamalla tarkkailtiin, olivatko tytöt työssään, kuten piti. Lauraliisan seuraava paikka oli Kyyrölän ilmavalvonta, jossa oli laudoista rakennettu valvontatorni.
Napapiirin kauneimmat kylät
Veeran vanhemmilla oli aikoinaan Juoksengin kylässä sievä sinivalkoinen kauppaliike varastoineen ja lisäksi asuintalo kilometriä kauempana. Suomen ja Ruotsin eksoottisten vaaramaisemien ympäröimät Juoksenki ja vastarannalla sijaitseva Juoksengi ovat Veeran mielestä napapiirin kauneimmat kylät.
Pikkulottana Veera teki Iitissä halkomotteja, mutta dramaattisimmat ajat olivat vielä edessä. Hänen 17-vuotias veljensä oli kesällä -42 mukana jatkosodassa Maaselällä, Vienan kanavalla. Pirunsaaren valtauksessa suomalaisjoukot joutuivat väijytykseen ja Veeran veli oli ainoa, joka jäi eloon. Hänet toimitettiin haavoittuneena Petroskoin sairaalaan. Kotiutuksen jälkeen kuntoutus annettiin hoitajalotaksi ryhtyneelle Veeralle, joka haki veljelleen hoitotarvikkeita Ruotsin puolelta saakka.
Lehmät lossiin!
Myöhemmin, Lapin sodan uhatessa pohjoisen jokivarressa liikkuneet saksalaiset kehottivat paikallisia siirtymään ajoissa Ruotsiin. Veera kertoo, miten he kovalla kiireellä ryhtyivät ajamaan tavaroita niittylatoihin suojaan. Osa omaisuudesta soudettiin joen yli Ruotsiin, jotta edes jotain säästyisi. Karjankuljetus nostattaa hymyn Veeran huulille vielä vuosikymmentenkin jälkeen.
Pihapiirissä talojen välissä seisoi vahti ja kylän lehmät koottiin aukiolle. Sonni tuotiin nenärenkaineen paikalle ja koko katrasta ryhdyttiin siirtämään Turtolan lossille. Veeran mukaan kotinurkista lähteminen oli vaikeaa etenkin vasikoille: yksi niistä hyppäsi Tornio-Kilpisjärvi tiellä ojan yli. Pyörällään perässä polkenut Veera loikkasi vasikan perään ja palasi pyörän satulaan vasta karkulaisen kiinni saatuaan. Turtolassa karja siirrettiin lossilla Ruotsiin.
Koko maailma palaa
Veera muistuttaa, että jokivarressa liikkuneet saksalaiset olivat kunnon miehiä, jotka eivät suostuneet taloja polttamaan. "Norjasta lähetettiin SS-miehet erikseen siihen hommaan. Se oli kauheaa, näytti siltä että koko taivas palaa", hän kertoo päätään puistellen.
Ruotsin puolelle siirryttyään he kuulivat suomalaisjoukon lähestyneen jo kolmen kilometrin päähän. Niinpä he keräsivät kahteen veneeseen muonatarvikkeita ja soutivat joen yli Suomeen. Veera toimi toisen veneen peränpitäjänä – vene piti ohjata oikeassa kulmassa vinottain vastarannalle, muutoin voimakas virta olisi vienyt väkisin vaarallisena kuohuvaan Kattilakoskeen.
Kun Veera palasi Suomeen, kylässä olivat vain savupiiput pystyssä. Seuraavana päivänä hän pääsi miinanraivaajien vanavedessä katsomaan kotitalonsa kohtaloa. Miltei perille päästyään Veera huomasi sillassa muista poikkeavan lankun ja ilmoitti siitä miinanraivaajille. Asia tarkastettiin ja löytynyt miina saatiin onnistuneesti purettua. "Varmasti siinä jonkun hengen pelastin", tuumii Veera.
Lapin tuhoa kävivät kauhistelemassa myös Ruotsin kuninkaalliset. He olivat järkyttyneitä näkemästään, mutta vakuuttivat, että kaikki varmasti rakennetaan uudelleen. – Oli mukava nähdä heidät paikanpäällä, kuningas oli pitkä ja komea, muistelee Veera.
Arvostusta kotirintamalle
Sotavuosina ansioituneet naiset kantavat rinnuksissaan komeaa mitalirivistöä. He haluaisivat kuitenkin entistä vahvemmin nostaa esiin nekin kotirintamalla uurastaneet naiset, joilla ei ole lotta-statusta. Nykypäivänä ei ymmärretä, että tuohon aikaan oli kerrassaan mullistavaa nähdä, kuinka naiset yks’ kaks’ hyppäsivät kuskeiksi busseihin ja raitiotievaunuihin ja tekivät pitkää päivää tehtailla ja maatiloilla, joista niin miehet kuin hevosetkin oli viety rintamalle.
Oman väen lisäksi naisille kertyi muitakin huollettavia: Hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset ottivat niin paljon sotavankeja, että valtio ei kyennyt heitä ruokkimaan. Niinpä vankeja sijoitettiin maatiloille. Usein vangit olivat tilojen töissä korvaamaton apu, vaikka heidät pitikin teljetä yöksi lukkojen taakse. Vankien palautus oli surun päivä, sillä kaikki osasivat aavistaa heidän kohtalonsa.
Lähtijöille tarjottiin saappaita ja varusteita kotimatkaa varten, mutta useimmat kieltäytyivät itkien. Himoittujen saappaiden vuoksi he olisivat ensimmäisenä tulilinjalla. Veera muistaa hyvin, kuinka yksi heillä työskennelleistä kymmenestä vangista tuli tupaan nöyrästi lakkiaan pyöritellen. Vangeille osoitettu työmaa oli valmistumassa, joten mies anoi vakavana isännältä lisää töitä ’работа’.
Avarakatseisuutta
Sotavuodet opettivat katsomaan asioita laaja-alaisemmin. Suomeen syntyi sotavuosina paljon sekä saksalaisten että venäläisten lapsia ja heidän huono kohtelunsa hämmästyttää näitä elämää nähneitä naisia. Rakkaus ei tunne rajoja. On parempi elää tässä hetkessä, sillä kukaan ei tiedä huomisesta.
Lauraliisa toteaa, että "sodasta puhuttaessa on aina muistettava, että ajat olivat täysin erilaiset kuin nyt". Mary on samaa mieltä - itsenäisen Suomen alku oli vaikea, sisällisota repi kansaa ja elintaso oli paljon heikompi. Koko kansa kärsi huonosta alusta. Veera tiivistää asian, mutta pienen napautuksen kera: "Kansa on muuttunut ja Suomi on muuttunut, mutta naapurissa ryöstämisen tahti ei ole muuttunut."
Rohkeita naisia
Hurjia asioita kokeneilla naisilla tarinoita riittäisi vaikka kuinka. He kaikki tiesivät ja tunsivat vaaran, mutta sitä ei auttanut pelätä. "Se oli se tiivis, isänmaallinen henki. Olen tyytyväinen siitä, että olen saanut olla kaikessa mukana", toteaa Mary.
Myös tämän päivän nuoriso haluaa kuulla menneistä tapahtumista ja jaksaa seurata, kunhan asiat kiteytetään. Veeran mukaan opettajat ovat avainasemassa. Hän kertoo koululaisten katselleen hiirenhiljaa seinäkarttoja, joissa näkyy Suomen rajat ennen ja jälkeen sotien.
Lauraliisa kertoo istuneensa lottavuosinaan tuntikausia kolmen petäjän väliin laudoista rakennetussa tarkkailutornissa. "Nyt 12-vuotias pojanpoikani loi siitä tietokoneella täysin todentuntuisen kuvan omien kertomusteni pohjalta", hän ihastelee onnellisena.
Muistin mestareita
Pitkän haastattelun aikana on pakko hämmästellä varttuneiden rouvien hyvää muistia ja selkeää ulosantia. Mikä on salaisuutenne? Lauraliisa ehtii vastata ensimmäisenä:
Geenit! Äitini eli 98-vuotiaaksi ja muistaa torppariajankin, jolloin vanhin poika peri talon. Silloin pellolla tehtiin niin pitkää päivää, että vuorokaudetkin sekosivat. Kellon puuttuessa asia tarkistettiin kävelemällä isolle tielle tähyämään tuulimyllyä päin, jos se pyöri oli arki, jos ei, oli pyhä.
Päivi Rantanen