Suomen lippu nousee salkoon kansallisina juhlapäivinä, kuten itsenäisyyspäivänä ja suomen kielen päivänä. Se kunnioittaa ylioppilaita, syntymäpäiväsankareita ja kotimaahan palaajia. Suomen lippu myös saattelee vainajia viimeiselle matkalle puolitangossa. Vuonna 2018 saamme juhlistaa arvokkaan kansallissymbolimme satavuotista taipaletta.

Vårt land, vårt fosterland!

Joukko opiskelijoita kokoontui 13.5.1848 nykyisen Helsingin alueella sijaitsevalle Kumtähden kentälle juhlimaan perinteistä Flooran päivän kevätjuhlaa. Samana keväänä Eurooppaa kuohutti Ranskan helmikuinen vallankumous. Poliittinen liikehdintä oli saanut Suomen viranomaiset varpailleen ja tarkistamaan myös opiskelijoiden juhlaohjelman vallankumoushengen varalta. Marssijoukon eturiviin sitä ei annettu tuoda mutta juhlakansan keskelle kyllä – Suomen lippua kannettiin tuona päivänä ensimmäistä kertaa.

Sinivalkoiset värit saivat kuitenkin vielä odottaa. Lippu oli yliopiston osakuntien yhteisesti hankkima valkoinen silkkikangas, jonka keskellä komeili perinteikäs Suomen leijonavaakuna laakerinoksien ympäröimänä. Keväisessä auringossa se purjehti kaupungin läpi juhlatunnelmaa nauttiva ihmisjoukko ympärillään. Lipun tärkeä sanoma ei ehkä vielä tavoittanut koko kansaa, mutta kipinä oli puhjennut suurempaan liekkiin: me olemme suomalaisia!

Keväinen Flooran päivä on kirjattu Suomen historiaan kansallisen heräämisen käännekohtana toisestakin syystä, sillä samassa juhlassa esitettiin ensimmäistä kertaa Fredrik Paciuksen säveltämä Vårt land, vårt land eli Maamme-laulu.

Idän ja lännen välissä

Suomelle oli vakiintunut Ruotsin vallan aikana oma vaakuna, punapohjainen leijona. Vuonna 1809 Suomi siirtyi Ruotsin kuningaskunnalta osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja leijonavaakuna periytyi vallanvaihdoksen mukana. Autonomisen Suomen leijona edusti kansakuntaamme osana Venäjän kotkavaakunaa monissa virallisissa yhteyksissä, kuten suomalaisten käyttöön valmistetuissa ruplamääräisissä seteleissä. Lippua leijonasta ei tehty vaan salkoihin nousi tarvittaessa Venäjän lippu.

Kansallisliput yleistyivät 1800-luvun puolivälissä eri maissa. Suomessa taiteilijat ja lehdistö intoutuivat suunnittelemaan kansan omaa lippua, Zacharias Topelius etunenässä. Venäjän laivaston värit sininen ja valkoinen olivat esillä monissa 1860-luvun ehdotelmissa, joskin myös pohjoismaihin viittaavaa punaista ja keltaista nähtiin. Osassa lipuista oli raitoja ja kenties leijonavaakuna, osassa pohjoismainen risti. Olavinlinnan mailla nähtiin 1800-luvun lopulla valkopohjainen lippu, jonka keskellä komeili Suomen leijonavaakuna – ilman kotkaa – ja jonka yläkulmaan oli aseteltu Venäjän lipun värit.

Lippuasiaa ei hyväksytty vuoden 1863 valtiopäiville, joten suunnitelmat jäivät pitkälti pöytälaatikkoon. Ennen vuosisadan vaihdetta huvilalippuina nähtiin jos minkälaista lippua, jopa Venäjän lipusta askarreltuja sinivalkoisia viirejä. Pikku hiljaa sininen ja valkoinen vakiintuivat pursiseurojen lippuihin. Yksi niistä oli vuosina 1861–1900 käytössä ollut Nyländska Jaktklubbenin siniristilippu, jonka yläkulmaa koristi Uudenmaan vaakuna.

Itsenäisen valtion tunnus

Suomen itsenäistymispäivänä 6.12.1917 valtioneuvoston katolle nostettiin vaakunaan pohjautuva punainen leijonalippu. Kaksi päivää myöhemmin lippukomitea ehdotti sitä Suomen viralliseksi lipuksi. Tammikuussa alkanut sisällissota vaikeutti virallisen kansallislipun valintaa, ja sodan jälkeen kokopunaisen lipun symboliikkaa jouduttiin pohtimaan uudelleen.

Lopulta eduskunta määräsi, että lipun oli oltava sinivalkoinen. Siihen päätettiin myös laittaa pohjoismaihin viittaava risti. Akseli Gallen-Kallelan toimistossa työskennelleet Bruno Tuukkanen ja Eero Snellman saivat tehtäväksi toimittaa viimeisen lippuluonnoksen perustuslakivaliokunnan kokoukseen. Heille jäi vain noin tunti aikaa piirtää ehdotelmat.

Siniristilippu hyväksyttiin lailla 28.5.1918, ja jo samana iltana sinivalkoinen Suomen lippu nostettiin ensimmäistä kertaa Heimolan talon salkoon sekä samalla Säätytalon katolle. Punaisen leijonavaakunan perinnettä kunnioitettiin varmistalla sille juhlava paikka valtiolipun keskellä. Seuraavana päivänä senaatti vahvisti lain.

Sadan vuoden värit

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta 2017 vietettiin kotoisissa tunnelmissa ympäri maan. Tärkeä osa isänmaallista juhlaa oli Suomen lippu, joka liehui ahkerasti joka puolella Suomea. Satavuotiaan Suomen värit pukivat sinivalkoisin valoelementein myös Rooman Colosseumia, Niagaran putouksia, Tukholman Globen-areenaa sekä Rio de Janeiron Kristus-patsasta. Se oli maailman maiden yhteinen syntymäpäivälahja itsenäiselle Suomelle.

Tänä vuonna nostamme katseet ylös lippusalkoihin, joissa Suomen liput hulmuavat tuttuun tapaan. Sadassa vuodessa sinisestä ja valkoisesta on tullut tärkeä osa kansallista identiteettiä. Me olemme suomalaisia ja meillä on oma lippu, joka on tietenkin sinivalkoinen!

Helsingin Lipputehdas Oy valmistaa Suomen lippuja

Helsingin Lipputehdas Oy valmistaa Suomen lippuja perinteikkäästi käsin Helsingin Pitäjänmäessä. Tehdas myy vuosittain tuhansia lippuja, joiden joukkoon kuuluu tavallisten kotilippujen lisäksi erilaisia valtiollisia lippuja, muiden muassa Suomen presidentin liput.

Suomen lipun 100-vuotisjuhlavuosi on huomioitu valmistamalla lippuja varastoon niin paljon kuin mahdollista. ”Viime syksynä moni halusi itsenäisyyspäiväksi uuden lipun”, kertoo Helsingin Lipputehtaalla työskentelevä Olli Salonen. Tehtaassa työskentelee kaksi ompelijaa ja lisäksi yrityksellä on yksi kotiompelija, joka valmistaa lähes kaikki siniristiliput.

Kuten kansallisliput yleensäkin, myös Suomen lippu valmistetaan paloista ompelemalla. Suomessa valmistettua kangasta ei ole saatavilla, joten valmiiksi värjätyt kankaat tilataan isoissa rullissa Saksasta. Lippu kootaan seitsemästä palasta: neljä valkoista ja kolme sinistä, joista suurin on pitkä poikkiraita. Osat leikataan kankaasta aina samaan suuntaan niin että ne näyttävät valmiissa lipussa keskenään samanvärisiltä. Valtiolippujen vaakunat lisätään painamalla.

Kangas elää aina vähän, joten vahvat saumat tehdään ompelukoneella kaksoisneulalla, pallo numero 80:lla. Lippukangas on sataprosenttista polyesteriä ja ompelulanka täyssynteettistä. Lippuneulos on melko painavaa, 110 grammaa neliötä kohden. Kankaan ylijäämäpalat lahjoitetaan päiväkoteihin ja kouluihin askartelutarpeiksi sekä nyrkkeilysäkkien täytteeksi. ”Emme kuormita luontoa”, kertoo Salonen. Lopuksi tangon puoleiseen reunaan lisätään lippunarua varten liikki eli vahvike ja pikaliittimet.

Nykyaikaisen polyesterilipun voi huoletta pestä pesukoneessa ja kuivattaa vaikka salossa liehuttamalla. Vanha legenda siitä, että Suomen lipun saisi hävittää vain polttamalla, ei sovi enää nykypäivään. Polyesterikangas palaa huonosti. Aikansa päähän tullut lippu on soveliasta hävittää pieninä paloina talousjätteen mukana niin ettei rikkonaista lippua tunnista.

Lippu kuin lippu kuluu tuulessa. Yritysten katoilla tauotta hulmuavat liput saatetaan vaihtaa jopa kolmen kuukauden välein. Kotona käytettävä lippu kestää aikaa yleensä hyvin, sillä se on ulkoilmassa vain pienen osan vuodesta. ”Suomen lippuhan kestää isältä pojalle, ainakin 20 vuotta jos ei satu hirmumyrskyä tulemaan”, kertoo Salonen. ”Huonolla säällä ei lippua ole pakko laittaa ollenkaan. Harkintaa saa käyttää.” Kosteutta lippu kestää kyllä, mutta ajan myötä tuuli rispaannuttaa lipun kulmia. Viat kannattaa korjata heti vaikka itse ompelemalla.

Tärkeintä on, että Suomen lippu on hyvässä kunnossa ja hulmuaa komeasti. ”Meille kaikille se on kunnia-asia”, toteaa Olli Salonen.

www.helsinginlipputehdas.fi

 

Helena Nurmikari

Lähteitä:
Helsingin Lipputehdas Oy
Kajanti, Caius: Siniristilippumme. (Otava 1997)
Kansallisarkisto: http://www.arkisto.fi/
Klinge, Matti: Ylioppilaskunnan historia, osa I (WSOY 1967–1968)
Sisäministeriö: http://intermin.fi
Suomi kautta aikojen. (Otava, Oy Valitut Palat 1992.)
Talvio, Tuukka: Suomen rahat. (Suomen Pankki, 1993)
Wikipedia: http://fi.wikipedia.org