Papereiden mukaan hän toimi joukkueen johtajana ja ryhmän varajohtajana. Oli palveluksen jälkeen Porin prikaatissa varastonhoitajana. Vuonna 1968 ylennettiin ylivääpeliksi.
Hän ei kovin paljon sotamuistoistaan puhunut, mutta jostakin syystä joulu oli hänelle vaikea. Kerran hän sitten kertoi, kuinka hän oli jouluna ampunut venäläisen upseerin. Ja kai tavan mukaan tutkinut taskut. Hän oli löytänyt kuvan miehen perheestä ja se kosketti isää kovasti. Hän tajusi, että heillä samanlaista elämää kuin meilläkin. Venäläisethän olivat vain ryssiä ja vihollisia. Isäni sanoi samalla lastenlapsilleen, pojilleen: älkää ikinä menkö armeijaan. Eivätkä pojat menneet.
Kun hän tuli lomalle, niin ihmiset kyselivät, kuinka monta ryssää hän oli ampunut. Isä ei ollut pitänyt siitä lainkaan. Myöhemmin, kun rauhanliikkeet olivat voimissaan, hän osallistui niihin. Hän ei myöskään osallistunut sotaveteraanien toimintaan.
Hän haavoittui molemmissa sodissa. Kasvoihin jäi jälki, kun luoti oli mennyt suun ohi. Hänellä oli paksu ylähuuli sen jälkeen. Mutta kai siihen totuttiin, että se kuului häneen. Joskus me lapset saimme kokeilla hänen käsivarttaan, sillä siellä oli sirpaleiden jäänteitä. Kuulemma sotasairaalassa oli ollut niin mukava sairaanhoitaja, että minulle annettiin nimi hänen mukaansa.
Sota jätti jälkensä. Isä ei tosiaan paljon niistä taisteluista puhunut. Alkoholia kului jonkin verran, mutta ei perheessämme mitään hankalaa ollut. Isä hoiti velvollisuutensa. Kyselin kerran asekätkentäjutusta. Hän kun oli ollut varastonhoitajana asevarastolla. Sanoi, että hän teki, mitä ylemmät käskivät. Kysyin myös niistä pervitin pillereistä, mutta isä kielsi, että niitä olisi ollut.
Isäni oli vaatimaton ja avulias. Kunnioitti kaikkia ihmisiä laatuun katsomatta.
Lähettäjä: Ullamaija Lammi
