Isäni oli saanut komennuksen Taipaleenjoelle kenttätykistörykmenttiin ja minä sekä kaksi vuotta nuorempi sisareni Hertta olimme jääneet äidin kanssa kotiin. Meitä pelotti kovasti.
Kotimme oli silloisessa Jyväskylän maalaiskunnassa, Päijänteen rannalla Vaajakoskella. Talossa, jossa asuimme, asui kuusi perhettä ja isät oli komennettu rintamalle. Pihassa oli isokokoinen maakellari, jossa kukin säilytti omassa osassaan talvea varten hankkimiaan ruoka-aineksia.
Talon asukkaat, kuten äitikin, teippasivat kotimme ikkunat valkoisella liimapaperilla ristiin rastiin niin, että mahdollisimman vähän valoa näkyi ulos. Tuntui pelottavalta, kun hälytyssireenit ujelsivat ilmoille pahalta kuulostavan merkkinsä lähestyvästä vaarasta.
Monta kertaa, kun hälytys oli soinut, ihmiset juoksivat kiireesti kellariin. Muistan kerran, kun äiti oli tehnyt leipätaikinan ja leivinuuni oli jo valmiina odottamassa leipiä. Hälytys tuli ja heidän oli heti lähdettävä kellariin juoksemaan. Olimme vielä rappusilla, joten nähtiin, miten raskaannäköiset sotakoneet lensivät jyristen ylitsemme kohteeseen. Leivät jäivät leivinpöydälle. Tunnelma kellarissa oli kauhea. Kaikki itkivät ja lapset huusivat pelosta, joku saattoi rukoilla suojelusta kaikille.
Muistan, kun isä tuli lomalla käymään kotona. Sisareni ja minä emme tunteneet häntä sotilaspuvussa ja partaisena. Itkimme ja sanoimme: “Et sinä ole meidän isä”. Sodan päättyessä hän palasi luoksemme ja saimme olla yhdessä.
Lieneekö nämä lapsuuden aikaiset muistikuvat syy siihen, että olen Jyväskylän sotilaskotiyhdistys ry:n sotilaskotisisar vuodesta 1969 alkaen ja olen edelleen.
Lähettäjä: Raili Junnilainen
