Kotiin jäivät isäni, hänen kuusi veljeään ja lasten äiti, edesmennyt mummoni. Siihen aikaan viestitys rintamalta oli vaivalloista ja hidasta. Radiosta saivat tietää jotain. Ei tietenkään yksityiskohtaista tietoa heidän isästään, mutta jotain siitä, miten sota etenee.
Kamala sota vaatii aina uhrinsa, ja kun omia läheisiä kuolee, tulee pappi tai kirkkoherra tuomaan perheelle suruviestin rintamalta. Erään päivän iltana, sateisena syksynä, tuttu kirkkoherra oli astellut rauhallisesti pihamaalle. Kaikki tiesivät heti, mikä oli käynnin tarkoitus. Kyyneleet tulivat niin mummini kuin hänen seitsemän nuoren poikalapsensa silmiin.
Oveen koputettiin. Mummi avasi pirttinsä oven ja kirkkoherra astui sisään. Hän otti hattunsa pois, kumarsi ja toivotti rauhaa taloon. Mutta syy ei ollutkaan se, että pappani olisi kaatunut sodassa. Kirkkoherra tuli kysymään tietä vähän matkan päässä asuvan perheen luo, jonka isäntä oli kaatunut taistellessaan Suomen itsenäisyydestä.
Isäni sanoi aina muistavansa sen kaksijakoisen surun ja helpotuksen tunteen, joka sisälsi suunnatonta helpotusta, ettei heidän isänsä ollut kaatunut, mutta suunnatonta surua ja vihaa siitä, että isäni läheinen ikätoveri ja ystävä oli menettänyt rakkaan isänsä sekä puoliso nuoren miehensä.
Sota päättyi ja rauha palasi, niin myös minun pappani palasi sodasta taisteltuaan useat vuodet Suomen puolesta. Kiitos siitä vielä sinne jonnekin!
Lähettäjä: AR
