Niinpä Toivo astui asepalvelukseen 18-vuotiaana, 12.4.1943, alokkaana Jv kk 25. Sieltä Täydennyspataljoona 12 riveihin kiväärimiehenä lokakuussa 1943. Hän osallistui sota-aikana Kuhmon Suunnan varmistamiseen. Eli he partioivat rintamalinjojen takana vahtien vihollisen partioiden liikkeitä. Ja tämä tarina, jonka tässä nyt kerron, ajoittuu sodan loppuvaiheisiin. Tarinan hän kertoi vasta muutama kuukausi, ennen nukkumistaan pois.
Olin käymässä vanhempieni luona, ja siinä sitten jutustelun lomassa kysyin, että miten olet saanut nukuttua, kun näytti hieman normaalia väsyneemmältä Hän vastasi, että viimeyönä vähän huonosti, vanhoja asioita nousi mieleen kummitelemaan. Ai mitä vanhoja. miten vanhoja.
Sota-ajalta tuli uniin asioita. Oli sodan viimeisiä vaiheita, kun olimme Kuhmossa vielä asemapaikallamme, tuli komento, että on lähdettävä kannakselle apuun täydentämään joukkoja. No se komento jonkin ajan kuluttua peruttiin, olivat saaneet purettua Jukolan motin ja saaneet sieltä apuja joukkoihin. Niin meidät komennettiin kenttävartioon. Nyt en enää muista hänen maininneet kenttävartion nimeä tai paikkaa. Jossain Kuhmon takaisessa maisemassa oletettavasti se oli. Olivathan he partioineet Repolaan ja takaisin niillä partioreissuillaan.
Kenttävartio oli keskellä suota, sellainen kangas harjanne. Harjanteen reunassa virtasi sellainen puropahanen, tiheää vesakkoa reunoilla kasvaen. Joukkueemme teltta oli sijoitettu harjanteen alle tasaiselle kaistaleelle, kuusien juureen, hyvä paikka, pehmeät sammaleet alla. Ensimmäinen vartiovuoro sattui minulle. Makailin harjanteen päällä kuunnellen ja tutkaillen maastoa vihollisen puolelle päin. Rapsahdus, ja samassa huomasin liikettä meidän telttamme takana. Taasko sieltä hirvi tulee. No perhana kuinka vihollinen oli päässyt vesakon suojassa etenemään kiertäen meidän telttamme puolelle. Sieltä venäläinen sotilas nousee hiipien ylös, kädessään kasapanos, aikomuksenaan viskata panos meidän telttaamme.
Ei siinä auttanut muuta kuin minun piti ampua se mies. Ja kun kasapanos sitten räjähti hänen päällään, se herätti tietty koko joukkueemme. Juuri kun sieltä puron laidasta nousee suikkalakkipäisiä yhtenään. Alkoi kauhea mellakka. Minä kun olin siellä harjanteella, niin näin helposti tapahtumat ja pystyin paukuttamaan miestä nurin. Ammuin, kierähdin sivuun, latasin ja ammuin, kierähdin taas, latasin ja ammuin, vaihdoin lipasta, ja taas miestä jyvälle, aina putosi mies maahan. Tätä jatkui ja jatkui.. Kuulin kahinaa takanani, pyörähdin katsomaan, tuleeko apuja omista joukoista. Siinä venäläinen seisoo kivääri tanassa osoitellen kohti, ja laukaisee, luoti menee kainalon alta mättääseen. Samalla kun minun Ukko-Pekkani laukeaa ja venäläinen lentää selälleen rinnettä alas. Kuin ikuisuuden kestäneen mekkalan jälkeen tulee hiljaista, hetken kuuntelen, lähden hiipien etenemään telttamme suuntaan. Kuin ihmeen kaupalla kaikki pojat saapuvat teltalle. Minua väsyttää… jännitys laukeaa… kaipaan pitkälleen telttamme suojaan. Ei taida pää keritä tyynyä tavoittaa, kun olen jo unessa. Jälkeenpäin sain tiedon, että 34 miestä olin saattanut heidän elonsa päätypysäkille.
Tarkka-ampujakoulutuksestani taisi olla nyt todellista apua, vaikka sen lopuksi lekkeriksi pistinkin, kun vanhemmat jermut pelottelivat, että tarkka-ampujat joutuvat kusisiin paikkoihin.
Tämän tarinan isäni oli pitänyt itsellään reilun 70 vuotta. Vasta viimeisillä hetkillään uskaltautui kertomaan sen, keventääkseen taakkaansa, tietäen kohta joutuvansa portilla vastuuseen teoistaan.
Onhan se ollut parikymppiselle nuorelle melkoinen koettelemus ampua ihmistä kohti. Kun aiemmin vain riista oli ollut tähtäimessä. Sekin kerrallisella partioreissulla vahingossa ammuttu hirvi. Mutta se on jo eri tarina.
Toivon vanhin poika Matti
