Viikingit Suomessa - kaupankäyntiä idäntien varrella
Monelle tulee viikinkejä ajatellessa ensimmäisenä mieleen pelkoa herättäneet vaaleat soturit. Viikingit olivat kuitenkin paljon muutakin — he olivat löytöretkeilijöitä ja kauppiaita, jotka toivat idän aarteita tänne Suomeen.
"En ole koskaan ennen nähnyt ihmisiä, joilla olisi niin täydellinen ruumiinrakenne kuin heillä. He ovat pitkiä kuin taatelipalmut, vaaleatukkaisia ja vereviä.”
Näillä sanoin viikinkejä kuvaili vuonna 922 arabimatkailija Ibn Fadlan. Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta matkaan lähteneet viikingit olivat jo tuolloin laajalti tunnettuja.
Heidän mukaansa nimetyn aikakauden, viikinkiajan, katsotaan alkaneen ennen vuotta 800 ja jatkuneen aina 1000-luvulle saakka. Tuona aikana viikingit vierailivat lukuisissa maissa jättäen jälkensä maailmanhistoriaan.
Vesi vie kohti vaurauksia
Viikingit olivat alkujaan maanviljelijöitä, kalastajia ja metsästäjiä. He olivat myös mestarillisia laivanrakentajia ja taitavia navigoijia, minkä ansiosta he pystyivät lähtemään kohti kaukomaita.
Viikinkien veneissä oli yleensä sekä airot että purjeet. Veneitä rakennettiin eri tarkoituksiin — esimerkiksi jokia oli helppo kulkea ylävirtaan kapealla ja syväykseltään pienellä veneellä. Kauppalaivat olivat syväykseltään suurempia ja muutoinkin tukevampia.
Mutta miksi viikingit ylipäätään lähtivät matkaan? Kysymykseen ei ole selkeää vastausta. Erään teorian mukaan Skandinaviassa oli väestönkasvun seurauksena nuoria miehiä, joille ei riittänyt vaurautta ja vaimoja. Vaurautta lähdettiin täten hakemaan kauempaa — joskus matkalta tarttui mukaan myös vaimo.
Ei vain miesten hommaa
Usein luullaan, että muille maille suunnanneet viikingit olivat vain miehiä — todellisuudessa mukaan lähti joskus myös naisia.
Ruotsista löydettiin 1800-luvun lopussa viikinkihauta, joka sisälsi täydellisen soturivarustuksen. Vainajan oletettiin olevan mies eikä asiaa edes tutkittu. Viime vuonna paljastui, että hauta kuuluukin naiselle. Nainen on mitä luultavimmin toiminut sotapäällikkönä.
Uusia maita asuttaessaan viikingit saattoivat lähteä matkaan koko perheen voimin. Viikinkejä muutti muun muassa Irlantiin, Englantiin, Venäjälle ja Islantiin, joka oli vielä tuolloin tyhjä saari. He vierailivat ensimmäisinä eurooppalaisina Pohjois-Amerikassa, mutta eivät perustaneet sinne pysyvää asutusta.
Viikingit tulivat tutuiksi myös täällä Suomessa, sillä eräs heidän kauppareiteistään, idäntie, kulki Suomenlahden rannikkoa pitkin Venäjälle ja siitä eteenpäin kauas Bysantin valtakuntaan saakka.
Roviorannikon tulet kertoivat vaarasta
Vaikka viikingit perustivat siirtokuntia, Suomesta he eivät olleet erityisen kiinnostuneita. Viikingit olivat toki tekemisissä suomalaisten kanssa, mutta Suomi oli melko köyhä alue muihin viikinkien tuntemiin maihin verrattuna. Sotilaallisia yhteenottoja tapahtui, mutta ne eivät aina päättyneet viikinkien toivomalla tavalla.
Viikingit olivat tunnettuja yllätyshyökkäyksistään. Suomalaisia ei ollut kuitenkaan niin helppo yllättää. Heti kun joku huomasi rannikolla ryöstäjiä, korkean kallion laelle sytytettiin tuli, joka oli osa merkkituliketjua. Näin tieto viikingeistä eteni heitä nopeammin.
Merkkituliketjun johdosta viikingit ryhtyivät kutsumaan Suomen rannikkoa Roviorannikoksi. Hyökkäysintoa hillitsi hieman myös se, että suomalaiset olivat melko hyvin aseistautuneita.
Pyhän Olavin epäonniset matkat
Suomeen suuntautuneista sotaretkistä löytyy tietoa hieman yllättävästä paikasta — Islannista.
Islannin kuningassaagoissa kerrotaan, kuinka Olavi Haraldinpoika hyökkäsi suomalaiskylään, joka osoittautui kuitenkin tyhjäksi. Mitään varastettavaakaan ei ollut. Kun lannistunut Olavi oli palaamassa miehineen laivalle, suomalaiset iskivät yllättäen heidän kimppuunsa.
Toisessa tarinassa kerrotaan, kuinka Olavi epäonnistui hyökkäyksessään merkkitulien vuoksi.
Olavi itse on varsin mielenkiintoinen hahmo. Hän kääntyi myöhemmin kristinuskoon ja nousi Norjan kuninkaaksi. Olavi menehtyi vuonna 1030 ja julistettiin melko pian tämän jälkeen pyhimykseksi. Pyhälle Olaville omistettuja kirkkoja löytyy Suomestakin muun muassa Sastamalasta, Nauvosta ja Ulvilasta. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna on nimetty hänen mukaansa.
Kauppatavaroina turkikset ja vaaleat neidot
Viikinkejä saapui Suomeen myös rauhanomaisesti kaupankäynnin merkeissä. Viikingit ja suomalaiset kohtasivat ainakin Hangon länsipuolella Hiittisissä, josta on löydetty Suomen ainoa riimukiven kappale. Kiveen on ikuistettu miehen nimi, Torfast, joka tarkoittaa vapaasti kääntäen ”se joka uskoo vahvaan ja nopeaan Thoriin”. Ukkoseen yhdistetty Thor oli viikinkien tärkeimpiä jumalia.
Viikingit hakivat Suomesta erityisesti turkiksia, joita saapui rannikolle pitkienkin matkojen takaa. Lapin ja sisämaan asukkaat myivät nähtävästi turkiksia hämäläisille, jotka myivät ne puolestaan eteenpäin viikingeille.
Turkisten lisäksi viikingit hakivat Suomesta orjia, sillä vaaleat naiset olivat erittäin kysyttyjä idän markkinoilla.
Viikingit veivät turkiksia ja orjia juurikin itään kulkien Suomenlahtea pitkin Venäjälle. On mahdollista, että viikingit ottivat ahvenanmaalaisia mukaan tulkeiksi, sillä Venäjän jokialueilla asui tuolloin suomensukuisia kansoja. Venäjältä viikingit jatkoivat matkaa etelään päätyen Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.
Hopean lumoa
Viikingit maksoivat suomalaisille muun muassa aseilla, astioilla ja koruilla. Suomeen saapui myös hopeaa, jota viikingit arvostivat suuresti. Viikingit onnistuivat hankkimaan sitä valtavat määrät — he saivat tiettävästi pelkästään Englannista veroina yli 150 000 naulaa hopeaa, joka vastasi noin 36 miljoonaa ajan metallirahaa. Tämä tapahtui vuosien 991–1014 välillä.
Viikingit toivat hopeaa Suomeen muun muassa rahojen muodossa. Suomen rahakätköistä on löydetty kaukaa idästä saapuneita dirhemeitä ja sassanidien drakhmoja, jotka ovat ensimmäisiä maassamme liikkuneita hopearahoja.
Dirhemien katsotaan yleistyneen Manner-Suomessa 800-luvun alussa — myös valtaosa sassanidien drakhmoja sisältävistä kätköistä on tehty silloin. Pohjoismaissa rahanlyönti alkoi vasta myöhemmin 900-luvun loppupuolella.
Taru Norrena
Kuvat Jukka Alasaari ja Rosalan Viikinkikeskus
Artikkeli on julkaistu Raha & historia -lehdessä 1/2018
